tiistai 9. huhtikuuta 2013

Sysilouhien sukua - arvostelu

Ilkka Auerin Sysilouhien sukua on ensimmäinen osa Lumen ja jään maa -sarjaa, joka on selkeästi ottanut vaikutteita suomalaisesta mytologiasta. Maailma vilisee kaikenkokoisia ja -näköisiä otuksia aina pienistä, kujeilevista maahisista suuriin louhiin eli lohikäärmeisiin ja katkeroituneisiin kuolleitten sieluihin, jotka vainoavat hautapaikkojensa seutuja. Itse ihmisetkin jakautuvat tavallisten tallaajien lisäksi tietäjiin, noitiin ja melkein kadonneeseen louhikansaan, joka keksi käytännössä kaikki loitsut.

Tarina alkaa, kun 11-vuotiaan Nonnan kotikylään hyökkää etelästä nawyrilaisia, jotka tappavat kaikki kylän miehet ja vangitsevat naiset ja lapset. Vain muutama ehtii paeta, kuten Nonnan äiti.
Kun pitkän matkan jälkeen kidnapatut kyläläiset saapuvat Nawyriin, Nonna erotetaan joukosta ja viedään Gerhard-nimisen miehen linnaan. Nonna viruu vangittuna korkeassa tornissa kuin Tähkäpää ikään, kunnes muutaman kuukauden päästä häntä pelastamaan saapuu Fenris, lemmikkijääkarhu, jolla on erityinen side tyttöön.

Takaisin kotimaahansa Caldiaan palattuaan Nonna löytää äitinsä hyvinvoivana. Kylä on tuhottu ja poltettu, joten he joutuvat etsimään uutta kotia, mutta muuten kaikki vaikuttaisi olevan hienosti.
Gerhardilla on kuitenkin vielä ässä hihassaan. Hän muistaa omistamansa loitsukirjan, ja sen ohjeita noudattaen onnistuu kutsumaan maan päälle pahan hengen Hornasta, joskin menettää sille oman kehonsa ja sielunsa maksuna.

Nonnan uuden kotikylän tietäjä huomaa pahan hengen ja varoittaa Nonnaa. Hän kertoo, ettei niin vahvaa koston eteenpäin ajamaa henkeä voi voittaa muut kuin louhet. Koska suurin osa louhista on jo tuhoutunut muinaisessa sodassa, Nonnan on lähdettävä Hiidenkynteen, jossa huhujen mukaan voisi olla vielä kaksi louhea. Kukaan ei vain tunnu tietävän, missä Hiidenkynsi sijaitsee tai miten sinne pääsee...

Lumen ja jään maa -sarja on yksi suosikeistani sen talvisen tunnelman takia. Nonna nauttii poskia nipistelevästä pakkasesta, upottavista hangista ja lumipyryistä niin suuresti, että lukijaakin alkaa hymyilyttämään! Huonona puolena tosin on, ettei näitä kannata lukea kesällä. Kylmiin Caldiaan ja Noridiumiin on helpompi samaistua, kun ympärillä on kunnon kinokset. Kenties sarja voisi toimia myös siedätyshoitona, jos lumet eivät tunnu sulavan tarpeeksi nopeaa. :D

Toisaalta Nonna on aika mary sue: hänestä on tehty ennustuksia ja häntä odottaa suuri kohtalo, joista hän itse ei ole tiennyt mitään. Aina välillä kirjan hahmot myös muistuttelevat, miten suuret voimat Nonna voisi saadakaan, ja kaikki tarjoutuvat opettamaan häntä. Ei varmaan tarvitse edes kertoa, kuka paljastuu sysilouhien sukulaiseksi. Ei ole Gerhard, ei.

En ole hetkeen lukenut tätä sarjaa, joten muista kirjoista en vielä osaa sanoa oikein mitään. Joka tapauksessa sarjassa säilyy edes hitunen realistisuutta: Nonnasta ei tule supertaikurivelhoa hetkessä, ja Sysilouhien sukua -kirjan ajan hän on aivan tavallinen, peloissaan oleva pikkutyttö, joka ei selviäisi ilman aikuisten apua. Hän myös kaipaa äitiään ja tukeutuu vahvasti Fenrikseen, eikä hänen luonteensa ole täydellinen. Hahmoa olisi silti voinut hioa vielä lisää. Siinä vaiheessa, kun päähenkilön harteille aletaan kasata ennustuksia ja suuria kohtaloita ja voimia, ollaan vaarassa ajautua vähintään kliseisyyteen, vaikka marysuemaisuus vältettäisiinkin.

Lumen ja jään maa -sarjan pelastaa Auerin idea käyttää suomalaista mytologiaa apuna maailmaa luodessaan. Peikot ja lohikäärmeet on jo aika nähtyjä juttuja, mutta kun sekaan lisätäänkin maahiset ja erilaiset henget, joita on lepyteltävä uhrilahjoilla muun muassa ennen metsään astumista, se tuo kivan lisän muuten tavalliseen juoneen. Myös paikannimet ovat hauskoja: Hiidenkynsi, Mustakaltio, Rautakuru. On virkistävää lukea fantasiaa, jossa nimet ovat suomalaisia. Pidän myös ihmisten nimistä, kuten Erna, Isrid ja Gudrun.

Lukukokemuksena Sysilouhien sukua oli nopea, ja muutamissa kohdissa kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään. Esimerkiksi kohdassa, jossa paha henki on jo hyvin lähellä Nonnaa, ahmin sivuja hurjaa vauhtia, vaikka tiesinkin, miten Nonnan käy. (Ehkäpä juuri sen takia pidinkin niin kiirettä lukemisessa!)
Teksti oli yleisesti sujuvaa, mutta siinä oli hieman liian pitkiä lauserakenteita. Samoin minua ärsytti suuresti, kun puheenvuoro oli itseasiassa väite, mutta perässä olikin kysymysmerkki:

"En ymmärrä?"
"Menen piiloon, eihän se löydä minua jos piiloudun?"

Toisaalta tämä voisi olla kirjailijan yritys tuoda esiin Nonna ikä, sillä kukaan muu hahmoista ei puhu tällä tavalla.
Sen sijaan jotkut hahmoista käyttävät murretta, joka symboloi kaiketi eri kieltä. Ratkaisu on omaperäinen, mutta en tiedä, pidänkö siitä vai en; toisaalta idea on hauska, toisaalta taas ärsyttävä. Ehkä eniten häiritsee, miten osa hahmoista puhuu kirjakieltä, osa taas ei. Esimerkiksi prinsessa, joka esiintyy vasta sarjan myöhemmissä osissa, käyttää meidän puhekieltämme, kun taas 11-vuotias Nonna päästelee sujuvaa kirjakieltä. Ennakko-oletukset ovat väistämättä ristiriidassa kirjailijan kaavailujen kanssa: Eikö prinsessojen pitäisi käyttää monimutkaisempaa ja hieman jäykkää kirjakieltä? Miksi lapsi puhuisi sillä tavoin?

Joka tapauksessa suosittelen tätä kirjaa erityisesti kaikille, jotka tykkäävät talvesta tai suomalaisesta mytologiasta. Mikäli kumpikaan näistä ei innosta, kirjaan kannattaa tutustua silti: pohjimmiltaan kyse on ihan hyvästä perusfantasiasta, jossa päähenkilöllä on Suuri Kohtalo ja liuta vihollisia. Siitä huolimatta Nonna joutuu tekemään uhrauksia, eikä selviä aivan ehjin nahoin joka juonenkäänteestä. On myös mukava seurata, miten Nonna kasvaa aikuiseksi kirja kirjalta.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Haaste 11

Mitä ihanimmat ja kauneimmat kiitokset Tytille haasteesta! Yllätys piristi mukavasti päivää. :)

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut. 
6. Ei takaisin haastamista.

Kohta 1

1. Aloitan heti tunnustuksella, että inhoan näitä kerro-jotain-itsestäsi -juttuja, koska olen huono keksimään mitään maininnan arvoista.
2. Kerään rumia vihkoja, jotta en kokisi huonoa omaatuntoa niiden täyttämisestä hajanaisilla muistiinpanoilla. Yhdistän kauniit vihot kauniisiin sisältöihin, mitä ei oikein voi sanoa minun vihonkäyttötavoistani.
3. Muistiinpanoni ovat niin ylimalkaisia, etten aina itsekään ymmärrä niitä. Varsinkin satunnaiset yöllä kirjoitetut muistiinpanot unista ovat hyvin, hyvin kummallisia.
4. Puen kotona päälleni järkyttäviä vaateyhdistelmiä, joita siedän vain sen takia, etten itse näe itseäni. Sen sijaan ihmisten ilmoille lähtiessä tälläydyn helposti tunninkin ajan.
5. Yksi lempikirjailijoitani on ehdottomasti Terry Pratchett: hän on kehittänyt upean (ja hullunkurisen) Kiekkomaailman, mahtavia henkilöhahmoja ja toimivia juonia - kaikki parodioiden ja piikitellen nykymaailmaamme. Pidän kovasti hänen huumoristaan ja kirjoitustyylistään.
6. Olen huono käyttämään sanakirjoja, koska bongaan aina kummallisia sanoja, joiden merkityksen haluan selvittää. Lopulta en enää muista, mitä olin alunperin hakemassa.
7. Välillä olen kovin ristiriitainen: arkistointimenetelmänäni on hallittu kaaos, mutta silti olen naurettavan pikkutarkka muille ihmisille kenties merkityksettömistä asioista, kuten värikynien järjestyksestä.
8. Olen äärettömän tarkka kirjojeni kohtelusta. Niihin ei saa tehdä merkintöjä, hiirenkorvia, taitoksia, tahroja, naarmuja, kulumia - ei mitään. Niiden on pysyttävä tismalleen sen näköisinä kuin ne olivat kaupasta ostettaessa. Kuitenkin kirjat voi aivan huoletta sijoittaa lattialle, ja kirjan selän taittaminen auki on ihan ok.
9. Olen todella huono nukkumaan vieraassa paikassa tai tilanteessa.
10. Karkeista syön lähinnä suklaata. Muut karkit maistuvat mielestäni jotenkin kumimaisilta.
11. Osaan sanoa vähintään yhden sanan yli viidellätoista eri kielellä.

Kohta 2

1. Haluaisitko olla vampyyri? Miksi, miksi et?
- Näin fantasialle uskoutuneena on tullut tutustuttua useammankin kaltaisiin tulkintoihin vampyyreista, ja kyllähän ne mieltävä kiehtovat; mikä enemmän, mikä vähemmän. Näiden eri versioiden yhteisenä piirteenä on pitkäikäisyys jopa kuolemattomuuteen saakka, minkä ottaisin jossain määrin mielelläni vastaan: olisi kiehtovaa nähdä, millaiseksi maailma kehittyykään! Jo 1900-luvulla tehtiin monia uusia löytöjä ja keksintöjä, joten seuraisin mielelläni, miten ihmiset eläisivät 2300-luvulla.
Moniin vampyyreihin liitetään myös kauneus. Sen verran pinnallista puolta minustakin löytyy, että en kokisi häikäisevänä vuodesta toiseen säilymistä haittanakaan.
Tästä päästäänkin siihen, miten monia hyviä puolia vampyyreilla on, joita minulla taas ei ole: ikuinen nuoruus, tyrmäävä kauneus ja fyysinen voima. En ole koskaan ollut tavallista vahvempi tai nopeampi, joten vaihtelu virkistäisi.
Joka kolikolla on silti kääntöpuoli: Jaksaisinko olla jatkuvasti yli-inhimillisen voimakas? Kyllästyisinkö varomaan lopunikääni hauraita ihmisiä ja petollisen heppoisia betoniseiniä? Ärsyttäisikö silmiinpistävä upeus ja ruumiinrakenne loppuviimein?
Pahinta olisi varmaankin ikuisen elämän tuoma yksinäisyys, eritoten jos olisin ainoa lajiani. Mitä iloa olisi tarkkailla ihmisiä satoja vuosia, jos en voisi koskaan ystävystyä kuin murto-osaksi elinajastani? Ikisinkkuuskin saisi ihan uuden merkityksen.
Sitten on vielä vampyyrien tunnusomainen piirre, verenhimo. Jo pelkkä ajatus veren juomisesta ällöttää, puhumattakaan siitä, miten veri pitäisi hankkia. Sitä paitsi rakastan herkkuja! Olisi ikävä luopua niistä.
Pohdintani perustuivat nyt siis siihen oletukseen, että vampyyri olisi juuri sellainen kuin millaiseksi sen itse kuvittelen. Miinuslistaan saa mukavasti lisättyä kohtia, jos ajatteleekin, että vampyyrit ovat lähinnä hirviöitä tai kimaltelevia keijuja (vaikkakin mieluummin olisin jälkimmäinen kuin hirviö).

2. Muisto jota et antaisi pois mistään hinnasta
Tähän on paljon vaikeampi vastata, koska vampyyriutta olen pohtinut monta kertaa aikaisemmin. Minulla, kuten varmasti kaikilla, on lukuisia muistoja, enkä tahtoisi unohtaa niistä suurinta osaa. Tämän takia en pysty nimeämään mitään yksittäistä muistoa, vaan aion listata useamman.
Ulkopuolistenkin silmissä merkittävimpiin muistoihini kuuluu ehdottomasti ensimmäinen koulupäivä ja ylioppilaaksi pääseminen - pitkän tien alku ja loppu. Samaan kategoriaan menevät rippileiri ja kissojeni nouto monta vuotta sitten, jolloin ne olivat vain muutaman viikon ikäisiä.
Sitten sirpaleisempia, muista ehkä vähäpätöisempiä, mutta minulle tärkeitä muistoja eri kesiltä: Muistan, kuinka makasin trampoliinilla, aurinko paistoi ja oli lämmin. Muistan, kun luin kirjaa vaahteran varjossa muutaman vuoden takaisena hellekesänä, kun en jaksanut tehdä mitään muutakaan. Muistan kun lapsena leikin kaverien kanssa kauppaa ja revimme puista lehtiä "silakoiksi". Muistan, kun kerran leikkikentällä alkoi satamaan ja ryhmän ohjaajat veivät meidät läheiseen seurakunnan omistamaan taloon leipomaan suolataikinaa.
Samankaltaisiin muistoihin kuuluu myös hajut: erään piano-opettajani todennäköisesti hajuvesi, joka tuoksui koko luokassa, kielot, hetki sateen jälkeen, pakkaslumi, meri...
Ehkä kuitenkin tärkein muisto on tunne siitä, että olen ollut onnellinen. Olisi hirveää unohtaa, miltä minusta on aiemmin tuntunut. Jos kaikista muistoista katoaisi ilo ja tyytyväisyys, ne menettäisivät merkityksensä, ja voin vain kuvitella, miten hirveitä se tekisi mielenterveydelle. Ehkä tämä oli vähän ympäripyöreä vastaus, kun en valinnutkaan mitään "hetki jona suutelimme sateessa amorinnuolten lennellessä huti ohikulkijoihin ja sateenkaaribiisien soidessa".

3. Mikä on ärsyttävin puolesi?
Kuten muistoja, ärsyttäviä puoliakin on monta ja monenlaista.
Omalta kannaltani ehkä perfektionismi. Tokihan täydellisyydentavoittelussa on paljon hyötyäkin, mutta hyvin usein se vain hidastaa etenemistä ja jopa tappaa kaiken innon: jos huomaan tehneeni sukkaa kutoessa mokan viisikymmentä kerrosta sitten, minun on pakko purkaa koko homma, jotta saan korjata virheen. Samoin olisin saattanut kirjoittaa paljon useampia tarinoita, jos itsekriittisyyteni ei olisi ollut esteenä.
Perfektionismi vaikuttaa myös siihen, miten näen muut ihmiset - tai paremminkin heidän työnsä: en tuomitse niinkään virheettömyyden kuin vaivannäön perusteella. Kelpuutan hyvinkin huonotasoisen työn ilman sen kummempia mietteitä, jos sen eteen on todella tehty paljon. Jos se on tehty hutaisemalla ja koko hommasta paistaa läpi huolimattomuus, tunnen itseni pettyneeksi. "Olisit pystynyt parempaankin, mitä tämä nyt on!" ajattelen ymmärtämättä, että aina ei tarvitse tehdä täydellistä jälkeä.
Muiden kannalta on vaikeampi ajatella, mikä mahtaisi ärsyttää heitä minussa. Ehkäpä huumorini; rakastan sarkasmia ja välistä hyvinkin heikkotasoisia vitsejä, jotka todennäköisesti huvittavat eniten vain itseäni.
Lisäksi minulla on jonkinlainen tarve opettaa ja korjata, jos huomaan toisen tekevän virheen. Sen voisi tulkita pätemiseksi ja oman itsensä korostamiseksi, mistä loukkaantuminen olisi ihan ymmärrettävää.

4. Pahoin tapasi?
En tiedä, onko minulla mitään erityisen pahaa tapaa. Kenties epämieluisten tehtävien välttely tekemällä jotain ihan muuta, mutta toisaalta vähän jokainen taitaa harrastaa samaa.
Hitauteni aiheuttaa myös pahoja tapoja: en osaa toimia nopeasti, joten seison suihkussa aivan liian kauan, valitsen vaatteita minuutteja ja myöhästelen tapaamisista.
En keksi enempää pahoja tapoja. Tietty ärsyttävät puolet liittyvät pahoihin tapoihinkin, ja nehän tuli jo listattua.
(Oikeasti syy on eteläpohjalaisuuteni. Täällähän ollaan liki täydellisiä, vain heikkoudet puuttuu!)

5. Tavara jota varjelisit hengelläsi. Miksi?
Sellaista tavaraa ei varmaan olekaan, joka ajaisi oman henkeni edelle. Vaikka olenkin kiintynyt moneen esineeseen tai sen herättämiin muistoihin, loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että krääsää saa aina edellisten tilalle, kun taas henki on kertakäyttötavaraa. Näin ollen en keksi mitään, minkä puolesta huutaisin "ennemmin minä kuin mummon perintövaasi!"
Jos käsitetään kysymys vähemmän kirjaimellisesti, vastaan rippiristini. Olen tullut suorastaan riippuvaiseksi siitä: mikäli se ei olekaan kaulassani, tunnen oloni oudon alastomaksi. Lisäksi se on muisto rippikouluajoilta. Suurin syy sen tärkeyteen on kuitenkin kiintymykseni siihen; se on roikkunut kaulassani monta vuotta, joten se on ollut lähempänä minua kuin mikään muu esine.
Samoin minulle tärkeitä ovat kaikki, mihin olen laatinut suunnitelmiani tarinoiden suhteen. Käytännössä tämä tarkoittaa vihkoja ja tietokonetta, joista jälkimmäisellä on lisäarvoa yhteydenpito- ja tiedonetsintävälineenä.
Vielä pitää mainita päiväkirjani. En ole kirjoittanut kovinkaan usein, mutta olen pitänyt tuota sitäkin kauemmin. Siitä näkyy sekä ajattelun kypsyminen että käsialan kehitys, joten vaikka sisältö onkin lähinnä nolottavaa tai samantekevää, kirja muuten on tärkeä.
Yhteisenä tekijänä näille kaikille on siis jonkinlainen läheisyys itseeni. Erityisesti vihkojen arvoa nostaa niiden käyttötarkoitus: ne toimivat muistini jatkeena, koska muuten unohtaisin monta tärkeää kehittelemääni asiaa. Mikäli vihot tuhottaisiin, häviäisi samalla monen vuoden työ ilmaan, enkä muistaisi siitä omin voimin kuin murto-osan.

6. Henkilö jota arvostat. Miksi?
Äitini sekä isoäitini, jotka jaksavat tehdä yllättävän paljon vielä vanhoinakin. Haluaisin ehdottomasti olla samanlainen sitten, kun itse olen heidän ikäisensä.
Arvostan myös Terry Pratchettia ja J.R.R. Tolkienia, koska he ovat tehneet jotain mihin itsekin tähtään: luoneet ihan oman maailmansa, ja Tolkienin tapauksessa, oman kielensä. Lisäksi he ovat kirjoittaneet todella suosittuja kirjoja. Vaikka en itse suunnittele kirjailijan uraa, he ovat silti esikuviani.


7. TV-sarja jota seuraat aktiivisesti?
Minun kohdallani TV-sarjoja tulee ja menee, koska jostain syystä kiinnostun aina vain muutaman jakson näytettävistä sarjoista. Nyt alkukeväästä seurasin Suomen surkeinta kuskia, joka toimii yhä henkisenä tsemppauksena: vertaan ajajia itseeni ja nautin suuresti, kun saan huomata, etten olekaan aivan toivoton. :D Olen ollut kuskina kovin harvoin, joten itsetunto sillä saralla ei ole huipussaan. Sen lisäksi, että arvotan muiden kautta omaa ajamistani, olen napannut sarjasta myös vinkkejä. Tuskinpa tulen koskaan peruuttamaan asuntovaunun kanssa, mutta nyt tiedän ainakin teoriassa, miten sen pitäisi tapahtua. (Ja erityisesti tietäisin, mikä voisi mennä vikaan ja miten!)
Jonkin aikaa olen nyt seurannut Olipa kerran:ia. Ihastuin siihen, miten sarjassa näytetään samaan aikaan sekä satumaailman että oikean maailman tapahtumia rinnakkain. Tätä kuitekin poljettiin aika kauan paikallaan, joten ehdin jo säikähtää, että se siitä sarjasta. Nyt kakkoskauden alkaessa tuli hieman uudet kuviot juoneen, mutta pelkään yhä, että tähän jämähdetään liian kauaksi aikaa. Kyllästyn nopeasti, joten jos koko kausi aiotaan vain tuskailla sitä, miten Lumikki ja tämän tytär pitäisi saada takaisin, niin plääh! Toivo elää onneksi vielä.
Suosikkini, joka tosin nyt on toistaiseksi tauolla, on Doctor Who. Jokin siinä sarjassa vetoaa masokistiseen puoleeni, niin että katson joka tapauksessa, vaikka jälkikäteen tärisen kauhuissani kavahdellen patsaita.

8. Lempikielesi?
Tämä on todella vaikea kysymys, koska rakastan vähän joka toista kieltä. Suomi on aivan ihana vähäisen konsonanttimäärän, vokaalisoinnun ja sanojen rikkauden takia. Esimerkiksi pidän Kalevalan runoista, joita on hyvin hankala kääntää millekään toiselle kielelle. Pidän myös suomen taivutuksista: tuntuu upealta osata puhua kieltä, jossa on näin paljon sääntöjä! :D Lisäksi suomi on yksi harvoista Euroopassa puhutuista ei-Indo-Eurooppalaisista kielistä, mikä saa sen tuntumaan erityislaatuisemmalta. Kuitenkin suomella on myös sukukieliä, joitten eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä vertailen huvikseni. Myös suomi itsessään jakautuu useisiin murteisiin, joiden vertaaminen on kahta hauskempaa siksi, että ymmärrän mitä luen. :D
Venäjästä pidän sen erilaisuuden takia: vaikka se onkin sukua germaanisille ja romaanisille kielille, yhtäläisyyksiä on kovin vähän. Muun muassa olla-verbi puuttuu kokonaan, eikä menneisyyttä voi ilmaista kuin yhdellä ainoalla aikamuodolla, joka vastaa jossain määrin suomen imperfektiä. Sen sijaan verbejä tarkennetaan aspekteilla. Ylipäänsä kaikki merkitykset tuntuvat olevan lievästi vinksallaan: kaikessa on jotain tuttua ja loogista, mutta sitten mikään ei olekaan kuin pitäisi. Joku voisi pitää sitä lannistavana, mutta minusta sen haastavuus on vain kiinnostavaa. On mukavaa, että saa itse ajatella, ymmärtää ja oivaltaa.
Lisäksin rakastan venäjän liudentuneita (ljaa, njaa -tyylisiä) konsonantteja! Minun korviini venäjä kuulostaa pehmeältä ja pulppuilevalta kieleltä. :D ("Pulppuilevuuden" syynä lienee suomesta poikkeava intonaatio ja sanapainot.)
Suomen ja venäjän lisäksi osaan vain englantia ja ruotsia, joista kumpikaan ei ole erityisemmin lempikieleni. (Britti)englannista pidän kyllä, esimerkiksi sen historian vuoksi. Rakastan myös joitain sen murteista. Korviini englanti ei kuitenkaan kuulosta sen enempää rumalta kuin kauniiltakaan. Olen toisaalta jo liian tottunut siihen, toisaalta taas en ole perehtynyt tarpeeksi, jotta voisin ihailla sitä kieliopin tai muun vastaavan vuoksi. Oikeastaan englannista on tullut minulle jonkinlainen vieraan kielen prototyyppi, johon suomen ohella vertaan muita kieliä.
Varsinaista lempikieltä minulla ei siis ole. Pidän lukuisista kielistä, mutten mistään ylitse muiden. Ehkä vähän tylsästi voisin vastata, että suomi, onhan se loppujen lopuksi äidinkieli.

9. Mihin maahan haluaisit muuttaa?
Pidän kovasti Suomesta ja ainakin toistaiseksi aion elää täällä. Jos kuitenkin olisi pakko muuttaa toiseen maahan pysyvästi, valitsisin joko samankaltaisen tai muuten tutun kulttuurin. Kielellä ei sinänsä ole merkitystä, koska uskoisin oppivani (melkein) minkä tahansa kielen ensimmäisten vuosien aikana tarpeeksi hyvin, jotta selviäisin.
Todennäköisesti päätyisin Iso-Britanniaan: Kulttuurishokki olisi pienempi, kun kommunikaatio onnistuisi heti alusta alkaen. Samoin sopeutuminen olisi helpompaa, koska Britannia kuuluu länsimaihin ja siten sen elintaso ja yleiset arvot ovat suhteellisen samat kuin Suomessakin.

10. Paras näyttelijä?
Ulkomaalaisista tulee ensimmäisenä mieleen David Tennant, Helena Bonham-Carter ja Johnny Depp, vaikka pidän monista muistakin näyttelijöistä. Suomalaisista taas tykkään Aku Hirviniemestä ja Krista Kososesta.
En osaa oikein perustella tätä mitenkään. Minusta he vain ovat taitavia työssään! :D

11. Leffa jonka viimeksi katsoit?
Olen todella huono katsomaan leffoja, joten edelliskerrasta on vierähtänyt jo viikkoja. En muista millään, mikä mahtaisi olla viimeisin näkemäni elokuva.
Ajattelin kuitenkin katsoa tänään Azkabanin vangin.

Kohta 3

1. Mihin fiktiiviseen maailmaan tai kaupunkiin haluaisit syntyä?
2. Jos olisit kirjan päähenkilö, millainen olisit? Mikä olisi suuri seikkailusi?
3. Millä kielellä luet mieluiten? Miksi?
4. Vanhin kirja, jonka olet lukenut? (Kerro toki, miten päädyit lukemaan sen! :)
5. Paras kirja, jonka olet lukenut? Miksi? Milloin?
6. Mikä oli lapsuutesi lempisatu? Entä nyt?
7. Kuinka paljon kirjan kannet vaikuttavat lukuvalintaasi ja -kokemukseesi?
8. Samaistutko helpolla päähenkilöön vai johonkuhun toiseen?
9. Kannatatko kirjoissa hyviksiä vai päädytkö kerta toisensa jälkeen pahisten leiriin?
10. Kuka kirjailija on tehnyt sinuun suurimman positiivisen vaikutuksen? Entä negatiivisen?
11. Miksi luet kirjoja?

Näyttäisi siltä, että kaikki ovat jo tämän haasteen jossain vaiheessa saaneet. Siksi heitän tällä nyt sattumanvaraisesti lukijoitani ja toivon hartaasti, etteivät he ole vielä ehtineet osallistua tähän haasteeseen.

1. uppoa hetkeen
2. Hanurista
3. Pihin naisen elämää

Tämän enempää blogeja en löytänyt, joten loput 8 saavat valita itse itsensä. :D Ilmoita toki, jos otit haasteen vastaan!

torstai 7. maaliskuuta 2013

Kolme muskettisoturia - arvostelu

Kolme muskettisoturia, alkuperäisnimeltään Les trois mousquetaires, on Alexandre Dumas'n vuonna 1844 ilmestynyt kirja. Nimestään huolimatta se keskittyy kuvaamaan nuorta d'Artagnania, joka lähtee suureen Pariisiin tullakseen jonain päivänä muskettisoturiksi.

D'Artagnanin luonne tulee ilmi heti alussa, kun hänen matkansa on vielä kesken: hän tapaa Meungissa majatalossa tuntemattomaan mieheen, jonka kokee loukkaavan itseään törkeästi. D'Artagnan tahtoisi kostaa pikimmiten, mutta mies pääsee karkaamaan häneltä.

Kun d'Artagnan saapuu Pariisiin, hänellä on onni puolellaan: muskettisoturien päällikkö herra Treville vakuuttuu nopeasti d'Artagnanin hyväntahtoisuudesta ja lupautuu auttamaan tätä. Keskustelu saa kuitenkin äkkilopun, kun d'Artagnan näkee ikkunasta saman tuntemattoman miehen, joka aiemmin loukkasi häntä. D'Artagnan ryntää Trevillen luota pois niin nopeasti, että kirjaimellisesti törmää vuorotelleen kolmeen muskettisoturiin: Athokseen, Porthokseen ja Aramikseen. Jokainen sopii d'Artagnanin kanssa kaksintaistelusta, jolla d'Artagnan voisi hyvittää mokansa. Sillä välin Meungin mies ehtii karata jälleen d'Artagnanin näpeistä.

Kaksintaistelu muskettisoturien kanssa päättyy onneksi paremmin: paikalle saapuu kardinaalin kaartilaisia, joiden kanssa musketööreillä on jatkuva kina. D'Artagnan taistelee yhdessä kolmikon kanssa urhoollisesti, minkä seurauksena Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta tulee d'Artagnanin hyviä ystäviä.

Kaikki vaikuttaa täydelliseltä, kun d'Artagnan löytää vielä ensirakkautensa kauniin rouva Bonacieux'n muodossa. Uudet ongelmat kuitenkin odottavat: rouva Bonacieux ei ole aivan niin viaton kuin päältä päin luulisi, ja hänen perässään d'Artagnan ajautuu mukaan itseään paljon suurempaan juonitteluun, jonka keskushenkilöinä toimivat kardinaali, salaperäinen Mylady, Buckinghamin herttua ja itse Ranskan kuningatar.


Kirja on kirjoitettu 200 vuotta ennen syntymääni, ja itse tarina sijoittuu 1600-luvun Ranskaan. Äkkiseltään voisi luulla, että henkilöhahmot ovat vieraita nykypäivän ihmiselle, onhan maa aivan toinen ja aika eri, ja koko juoni on vielä suodattunut 1800-luvun lasien läpi. Todellisuudessa kirja tenhoaa kuin vastikään rustattu seikkailu: D'Artagnan on nuori mies, altis sinisilmäisyydelle ja rakkauden vaaleanpunaiselle maailmalle. Tarinan pahis, Mylady, on naiseudestaan huolimatta kuvattu henkisesti vahvaksi, määrätietoiseksi ja pelottavan älykkääksi.

Toisaalta näiden kahden maailman, 1600- ja 1800-luvun Euroopan, vaikutus näkyy tekstissä. Ihmisten suhtautuminen uskontoon on paljon merkittävämpää kuin nykyään: jos olet ranskalainen kalvinisti, pääset sotimaan omaa kansaasi vastaan, eikä Britannian puritaaneilla ole sen helpompaa. Ylemmällä arvoasteikolla häärii kovin maallisten himojen viemä kardinaali, jota kuningas pelkää. On kovin hullunkurista edes yrittää kuvitella samaan tilanteeseen Niinistöä.

Kolmen muskettisoturin vahvat naishahmot ja heikko kuningas viittaavat taas 1800-lukuun: aiemmin naiset tuskin olivat kovin merkittävässä roolissa, mutta kirjassa kardinaalikin tunnustaa Myladyn vahvuuden. Tällaisen asetelman juuret lienevät feminismissä, jota on yritetty pehmentää ylväillä ja neuvokkailla muskettisotureilla. Ero on huikea Pariisin Notre-Dameen (1831), jossa ainoan naispäähenkilön merkitys perustuu tämän kauneuteen.

Vanhahtavan tyylin kirjaan tuo itse teksti. Kun vähiten sitä odottaa, kertoja puhutteleekin suoraan lukijaa:

"Palatkaamme takaisin Myladyn luo, jonka Ranskan rannikolle välillä luomamme silmäys on hetkeksi kadottanut näkyvistämme.

Tapaamme hänet samassa epätoivoisessa asemassa, johon hän jäi erotessamme hänestä. Hän on hautautuneena syvälle kolkkojen mietteiden pohjamutiin, synkkään manalaan, jonka portilla hän on ollut jo vähällä heittää kaiken toivon. Ensi kertaa eläessään hän nyt todella epäilee, ensi kerran hän todella pelkää."

Samoin muutamat sanavalinnat paljastavat teoksen iän, kuten sanan "kuta" käyttö "mitä":n sijasta, vaikka oma painokseni on esipuheen mukaan "hieman nykyaikaistettu versio". Kenties nykyaikaisuudella viitataan sivuhuomautuksiin esimerkiksi vanhojen valuuttojen arvoista ja paikkannimistä, joita nykylukijan olisi hankala ymmärtää ilman apuja.

Vanhanaikaiset sanavalinnat ja kirjoitustyyli on kuitenkin erottamattomasti osa Kolmen muskettisoturin tenhoa. Vaikka kirjassa on ennalta-arvaamaton ja mukaansatempaava juoni ja huolella suunnitellut henkilöhahmot, jotain jäisi puuttumaan ilman kirjoitustyylin luomaa tunnelmaa. Kenties 1600-luku tuntuu todellisemmalta, kun teksti ei ole liian modernia.

Toisaalta Kolme muskettisoturia osoittaa esipuheensa mukaisesti, että ihmiset pysyvät samanlaisina, vaikka aika vaihtuukin: d'Artagnan ja kumppanit reagoivat melkeinpä realistisemmin kuin monet nykyajan kirjojen päähenkilöistä! Samalla oli kuitenkin kiehtovaa huomata, miten tavat ja kulttuuri ovat vaihtuneet, ja miten ne ovat vaikuttaneet aiemmin eläneisiin ihmisiin; esimerkiksi kaksintaisteluihin ryhdyttiin kovin herkästi. Silti on myös muistettava, että Dumas ei itse elänyt 1600-luvulla, joten teos ei luonnollisestikaan ole luotettava mitä aikakauden tapoihin tulee.

Kaiken kaikkiaan suosittelen Kolmea muskettisoturia jokaiselle. Tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, joita ei kerran avattuaan tahtoisi laskea käsistä ennen loppua, eikä ehkä edes silloin.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Tilannepäivitys nro 2

Alkoi sen verran hävettämään tämä hiljaisuus (iik, ei yhtäkään kirjoitusta tämän vuoden puolella!), että nyt on korjattava tilanne.

Pääsykokeisiin lukeminen on pyörähtänyt käyntiin, ja 1/3 kirjoista onkin jo luettuna. Tietyssä mielessä voisin tehdä arvostelun The Study of Languagesta, joka on erinomainen, kiinnostava ja selkeä kirja, mutta eiköhän kaunokirjallisuus ole kuitenkin enemmän tämän blogin alaa.

En silti ole uppoutunut täydellisesti käännös- ja kielitieteitten enemmän tai vähemmän kiehtovaan maailmaan, vaan seikkailen yhä Kolmen muskettisoturin kanssa 1600-luvun Ranskassa. Olen jo lukenut yli puolenvälin, joten pian voinen kirjoittaa siitä arvostelun.

Joka tapauksessa pääsykoekirjat ovat nyt etusijalla, vaikka itse koe järjestetään vasta kesällä. Haluan saada nämä luetuksi ennen huhtikuuta kaikessa rauhassa, koska aiemmin kokeiltu viime hetken paniikki -taktiikka ei oikein toiminut. Toisin sanoen tämä blogi viettelee edelleen hiljaiseloa ainakin tämän kevään.

Huomasin myös, että olen aiemmin kaavaillut arvostelua Linnunradan käsikirja liftareille -sarjasta, mutta unohtanut sen sittemmin. Voisin yrittää jossain vaiheessa kirjoittaa sen alta pois, arvosteluja kun näin muuten ei taida tulla erityisen ahkeraan tahtiin. En pysty kuitenkaan lupaamaan mitään, pääpaino kun on sillä opiskelulla.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Tilannepäivitys

Olen kovin pahoillani, mutta yllättäen joulu iski kimppuuni kaikkine kiireineen aiheuttaen vielä kirjoitusblokinkin kaupan päällisiksi. Toisin sanoen minulla ei ole ollut aikaa lukea kirjoja, mutta enpä olisi kyennyt niistä mitään kommentoimaankaan.

Joka tapauksessa, uusi vuosi ja vanhat kujeet! Blogini täyttää mahtavasti yksi vuotta, ja sen kunniaksi saavun ilmoittamaan, ettei tauko jää ikuiseksi. Seuraavia synttäreitä kohti porhalletaan toivon mukaan jatkossakin yhtä suurella ellei isommalla innolla. Mukavasti tässä tehtävässä auttaa minua Joulupukki, joka ystävällisesti lahjoi minua Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia -kirjalla.

Toisaalta nyt keväällä minun pitäisi aloittaa jälleen pääsykoelukeminen, mikä syö aikaa sekä kirjoilta että kirjoittamiselta. Selvisin kuitenkin viime keväänkin, joten eiköhän tämäkin luonnistu.

Tällä hetkellä minulla on kipinä tehdä kaikkea muuta kuin blogata, eli vielä jonkin aikaa Cëa a lelem saa vietellä hiljaiseloa.

Lopuksi: Hyvää uutta vuotta ja kiitos viime vuoden kommenteista! :)

torstai 1. marraskuuta 2012

A Blog With Substance -tunnustus

Sain ihanaiselta π :ltä A Blog With Substance -tunnuksen. Suurimmat, nöyrimmät ja kauneimmat kiitokseni hänelle!

Tunnustuksen säännöt ovat simppelit:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Ykköskohdan hoidinkin jo, mutta kerta kiellon päälle on toisinaan hyvästä. Kiitos!
Seuraavaksi siirryn suoraan neloseen.

1. Rakastan kieliä. Tällä hetkellä osaan puhua jo suomea, englantia, ruotsia ja venäjää, josta viimeistä tosin hävettävän vähän. Haluaisin silti opiskella vielä lisää, muun muassa saamea, espanjaa, puolaa, latinaa, ranskaa ja jotain kelttiläistä kieltä.

2. Kirjahyllyssäni ei ole kovinkaan paljoa kirjoja. Osittain syynä on tilanpuute; ei tänne oikein mahtuisikaan enempää kirjoja nykyisten sekaan. Lisäksi asuinseudullani ei ole kuin kaksi kirjakauppaa, joiden valikoimat ovat joko suppeat tai liian kalliit. Näin ollen käännynkin ennemmin kirjaston kuin oman hyllyni puoleen lukemista etsiessäni. Kuitenkin suosikkikirjat pyrin ostamaan itselleni.

3. Ylikulutan teetä. Juon joka aamu lähemmäs puoli litraa, ja illalla saatan vielä keittää kupillisen. Eniten pidän ihan tavallisesta mustasta teestä, vaikka myös vanilja- ja mustikkamuffinssitee maistuu. Lempimerkkeihini lukeutuu mm. Nordqvist, jonka teillä on aivan ihanat nimet, sekä Ahmad Tea, jota ei tietenkään myydä täällä päin.

4. Minulla on hirveästi lyijykyniä. Kirjoitan mieluiten kuulakärki- ja lyijytäytekynillä, joten tavalliset lyijykynät eivät kulu yhtään. Jostain syystä silti ostan niitä lisää ja lisää, kun löydät kaupasta niin nättejä! Lopputuloksena lyijäreitä pursuaa penaaleista, laatikoista ja pöydiltä. Eipä ainakaan ole kynät hukassa.

5. Pidän talvesta enemmän kuin kesästä. Lumisateet, pimeys ja pakkanen puremassa poskia miellyttävät minua paljon enemmän kuin +16 vesisade kelistä +35 viikkoja jatkuvaan helteseen ailahtelevat säät. Lisäksi pakkasta pääsee pakoon sisätiloihin lämpimään juomaan teetä, kun taas helle seuraa kaikkialle.

6. Olen kiinnostunut avaruudesta. Olen jo pienestä pitäen tutkaillut taivasta ja katsellut avaruuskuvia. Olen myös opiskellut yhden kurssin tähtitiedettä. Tällaiset kuvat ovat niin henkeäsalpaavan kauniita! Sen tarkemmin en osaakaan määritellä, mikä avaruudessa viehättää. Ehkäpä se, ettei siitä vielä tiedetä kaikkea.

7. Haluaisin asua meren äärellä. En välttämättä tarkoita mitään pysyvää asuntoa, vaan kesämökkikin kelpaisi. Olen aina rakastanut merta, ja tykkään katsella aaltoja. Kesäisin olisi myös mukava pulahtaa uimaan mereen saunasta päin!

8. Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa lukemattomia kertoja. Aloitan aina silloin tällöin uuden päiväkirjan, mutta into lopahtaa, kun en jaksa tai ehdi kirjoittaa joka päivä. Sitten päätän kirjoittaa muutaman kerran viikossa, kunnes sekin jää. Lopulta en kirjoita päiväkirjaan mitään, kunnes muutaman vuoden päästä aloitan uuden.


Kovin moni on jo A Blog With Substance -tunnustuksen saanut, joten ikävä kyllä en voi antaa tätä eteenpäin kahdeksalle. Siksi jaan tunnustuksen vain kahdelle blogille:

A pile of books and a cup of tea ja Toisesta maailmasta

Molemmat on perustettu alunperin 100 kirjaa vuonna 2012 -haastetta varten. Vuoden alussa vastaavia blogeja sikisi kuin tatteja syyssäällä, mutta suurin osa lannistui ennen helmikuuta. Kismet ja aivokas kuitenkin jatkoivat bloggaamistaan ahkerasti, ja toivon, että he tämän tunnustuksen myötä jatkavat sitä haasteen loputtuakin. Vaikka molemmat ovat lukeneet hyvin erilaisia kirjoja kuin minä, heidän blogejaan on ollut ilo seurata. Kiitos heille siitä! :)

tiistai 30. lokakuuta 2012

Arvostelu - Perillinen-sarja

Amerikkalainen Christopher Paolini kirjoitti Perillinen-sarjan ensimmäisen osan, Eragonin, ollessaan vain 15-vuotias. Jatko-osienkaan tekemisessä ei kauaa kestänyt: Esikoinen, Brisingr ja Perillinen valmistuivat kaikki alle kymmenessä vuodessa. Kunnioitettava saavutus, varsinkin kun katsoo, miten paksuja kirjat ovat!

Itse en ole ehtinyt lukemaan kuin kolme ensimmäistä osaa, joihin tämä arvostelu keskittyy.

Sarja alkaa, kun Eragon-niminen maalaispoika löytää metsäretkellään kummallisen munan. Hän ottaa sen talteen, ja jonkin ajan kuluttua siitä kuorituu ihka elävä lohikäärme, jonka kanssa Eragon huomaa jakavansa mielensä: he tietävät toistensa ajatukset ja tunteet.
Tämän jälkeen Eragonin elämä muuttuu lähinnä matkustamiseksi, kun hän pakenee kylästä pahishallitsija Galbatorixin vihaa - käy ilmi, että muna on varastettu tältä.
Sarjan edetessä Eragon ja Saphira huomaavat tehneensä vähän kaikille lupauksia, jotka velvoittavat heitä ja rajoittavat siten heidän toimintaansa. Maailman ainoa vapaa lohikäärmeratsastaja joutuu tasapainoilemaan eri lajien, ratsastajien perinteiden ja omien tunteittensa välillä. Kaiken lisäksi hänen pitäisi syöstä vallasta voittamaton, arvaamaton ja lievästi seonnut Galbatorix.

Paolinia luonnehditaan kirjojen sisäkansissa Tolkien- ja Beowulf-faniksi. Tolkienini lukeneena täytyy sanoa, että ainakin hänen vaikutuksensa on selvästi havaittavissa Perillinen-sarjassa: Paolini on luonut oman maansa, jota kansoittavat haltiat, ihmiset, kääpiöt ja hänen itse keksimänsä laji. Hän on myös kehittänyt jokaiselle äsken mainitulle - ihmisiä lukuun ottamatta - oman kielen, joita lukija saa ihailla muun juonen lomassa. Paolinin maailmassa esiintyy myös lohikäärmeitä. Kuulostaako tutulta?

Kuitenkin Paolinin kirjoissa on paljon omaakin. Hänen lohikäärmeensä ovat ystävällisiä ja hyvänsuopia, toisin kuin Tolkienin Smaug, eikä hänen omat urgalinsa muistuta hobitteja millään tavalla. Paolini on tehnyt myös hurjan työn suunnitellessaan eri lajeille kulttuureita ja kieliä. Kaikki tämä vain viisitoistavuotiaana!

Ikävä kyllä, Paolinin nuori ikä näkyy kirjoissa. Olen jo muutamaan otteeseen julistanut, että teokset ovat tiiliskiviä, ja sitähän ne ovatkin. Tämä ei suinkaan olisi paha asia, ovathan monet hyvät kirjat useamman sadan sivun mittaisia. Ei, pahin ongelma on kerronta ja kuvailu. Vaikka tekstissä ei esiinny varsinaisia virheitä, heinänkorsitason tarkkuisia kuvauksia tai muutakaan yleisesti lukukokemusta huonontavaa, kirjoja oli silti hidas lukea. Niistä puuttuu mukaansatempaavuus, leppoisa sujuvuus ja tietynlainen omaperäisyys. Teksti on melko mitäänsanomatonta ja persoonatonta.

Toki on muistettava, että luin kirjat suomennettuna, enkä alkuperäiskielisenä. Näin ollen kääntäjälläkin on voinut olla osansa teosten epämieluisassa tekstityylissä. Lisäksi voin iloisena myöntää, että Paolinin kirjojen taso paranee sarjan edetessä.

Juonikuviot ovat tekstiin verrattuna parempia. Niissäkin nuori ikä näkyy hieman kliseisinä valintoina ja ennalta-arvattavuutena. Esimerkiksi Eragonin löydettyä lohikäärme Saphiran hän saa heti mentorin tuekseen, mikä täsmää perinteiseen fantasiakirjallisuuden muottiin. Ennalta-arvattavuus näkyy muun muassa kohdassa, jossa Eragonin hyvinkin uskalias yritys onnistuu ilman sen suurempia vastoinkäymisiä. (Brisingrin lukeneille: tarkoitan tässä nyt Katrinan ja Helgrindin tapausta.) Toinen esimerkki oikeastaan sekä kliseisyyteen että ennalta-arvattavuuteen on lohikäärmeiden lahja Eragonille. Tietty sankarista piti saada supervahva ja -nopea! Täytyy myöntää, etten tiedä, miten tarina olisi voinut jatkua ilman tätä Eragonin yllättävää kehitystä, mutta valinta oli silti mielestäni kömpelö.

Samoin perusjuoni on melko yksinkertainen, jo nähty ja - mikä pahinta - hieman tylsä: Eragon löytää lohikäärmeen munan, ja sitten seikkaillaan pitkin poikin maata ja soditaan välillä. Varsinkin jatkuvasta matkustamisesta annan miinuspisteistä Paolinille. Keskittyyhän Tolkieninkin Taru sormusten herrasta lähinnä Mordoriin menoon, mutta matkasta tehtiin kiinnostava. Paolini taas passittaa Eragoninsa siirtymään paikasta A paikkaan B, jossa tapahtuu jotain, sitten palaamaan paikkaan A, sieltä paikkaan C ja takaisin paikkaan B. Tuntuu, ettei päähenkilö pysy aloillaan yhtään!

Kaikesta huolimatta Paolini osaa yllättää. Esimerkiksi Aryasta ehdin jo ajatella, että nyt tulee perinteikäs rakkaustarina, mutta sitten Arya rupesikin kylmäkiskoiseksi - mahtavaa! En todennäköisesti olisi kestänyt lukea kirjaa, jonka päähenkilö lipuu Mary Suen, tai tässä tapauksessa Gary Stuen, tasolle.
Pidän myös siitä, miten kirjan henkilöt esittävät kritiikkiä toisilleen, toistensa kulttuureille ja jopa omalle kulttuurilleen. Samanlaiset pienet, näennäisesti suht merkityksettömät tapahtumat tuovat realismia tarinaan ja samalla luovat yllättäviä juonenkäänteitä, kun niiden vaikutukset selviävät tulevaisuudessa.

Henkilöhahmoissa Paolini on onnistunut. Eragon on tietämätön maalaispoika, jolle kohtalon oikusta tömähtääkin suuri vastuu. Olen iloinen, että Paolini on pitänyt hahmonsa taustan mielessään: Eragon on hyvinkin ennakkoluuloinen mitä urgaleihin tulee, koska on oppinut vihaamaan niitä jo lapsuudessaan. Samoin Eragon, kuten serkkunsa Rorankin, inhoaa taisteluissa surmaamista ja potee huonoa omaatuntoa. Kerrankin hahmoja, jotka eivät vedä kiilteleviä miekkojaan huotrista, karjaise ja ryntää taisteluun ja niitä mainetta miettimättä tapahtunutta sen kummemmin jälkikäteen!

Erityisen iloinen olen, kun jokainen hahmo on omanlaisensa, kuin myös siitä, ettei hahmoja ole miljoonittain. Keskeisimmät hahmot lienevät Eragon, Saphira, Roran, tämän vaimo Katrina, Nasuada ja Orrik. Jokaisella on oma tarinansa, joka vaikuttaa heidän käytökseensä ja päätöksiinsä, vaikka lukija saakin tietää hahmojen menneisyydestä vain päättelemällä itse.

Pintatasolla en pitänyt kertojan vaihteluista: pääasiallisesti tapahtumia seurattiin Eragonin näkökulmasta, mutta välillä ääneen pääsikin Roran. Toisinaan kertojina toimivat myös Nasuada ja Saphira. Tähän väliin on taas huomautettava, miten taidokkaasti Paolini osaa eläytyä hahmojensa mielenmaisemiin - varsinkin lohikäärme Saphiran ajatuskulku poikkesi mukavasti ihmisistä. Lisäksi oli kiehtovaa nähdä myös Nasuadan silmin. Kuitenkin kertojan vaihtuminen tuntui lähinnä ärsyttävältä, varsinkin, jos edellinen kertoja jäi jännittävään kohtaan. Tällainen on mielestäni turhaa lukijan kiusaamista.

Kun sain luettua Eragonin ja tartuin Esikoiseen, hämmästyin. Odotin, että kirja alkaisi jotakuinkin sanoilla "puoli vuotta myöhemmin", mutta todellisuudessa sarjan osien välillä vierähtää kirjan maailman ajassa hetki tai korkeintaan muutama päivä. Toisin sanoen teokset voisi painaa yhdeksi kirjaksi, eikä kukaan ihmettelisi!

Kaiken kaikkiaan suosittelisin lukemaan ainakin Eragonin. Tässä sarjassa on se hyvä puoli, ettei sen taso tipahda vaan päinvastoin nousee jatko-osissa.

Mikäli olet katsonut Eragonin elokuvana, etkä pitänyt, lue kirja. Elokuvaversio on niin törkeä pahoinpitely Paolinin teokselle, että huh huh! Myönnän, että itsekin kirjoitin muistiinpanoihini "KARSINTA!" viitaten siihen, miten sarjasta olisi voinut repiä paljonkin pois, jotta lukemisen sujuvuus lisääntyisi. Kuitenkin mielestäni elokuvissa on riistetty turhankin rankalla kädellä. Idea on suurinpiirtein sama, juonikin suht koht sinne päin, mutta henkilöhahmoista tai Paolinin vaivannäöstä ei saa läheskään samanlaista kuvaa kuin kirjoista. Elokuvana Eragon on vain suht ok perusfantasialeffa, jonka katsoo kerran. Kirjat taas saatan lukea toistamiseen ellen useamminkin - tapahtumia on enemmän, kaikesta saa paremman käsityksen ja henkilöt ovat kiinnostavampia elokuvaan verrattuna.

Huonona puolena on varoitettava haltiakielestä, jota viljellään Perillinen-sarjassa ahkerasti. Paolini on sortunut kielensä kanssa perinteikkääseen fantasiatarinoiden sudenkuoppaan: erikoismerkkeihin.

En tiedä, mistä ihmeestä ihmiset ovat keksineet, että Aër'thúsèl näyttää katu-uskottavammalta kuin Anna. Paolinin erikoismerkkiviidakon syynä saattaa fiilistelyn lisäksi olla muinaisnorja, jonka pohjalta hän haltiakielensä kehitti. Mikäpä siinä, jos jokaiselle heittomerkille ja aksentille todella on käyttötarkoitus niin, että ë ja e eroavat merkittävästi toisistaan - onhan suomessakin ä, a, ö ja o. Paolini ei kuitenkaan ole kokenut tarpeelliseksi ilmoittaa ääntämisohjeita, vaikka hän käyttääkin iloisesti koko merkkisarjaa: valikoimasta löytyy  mm. ä, ö, ë, á, é ja kaikkien rakastama heitto'merkki. Siinäpä saa suomenkielinen lukija pohtia, lausuako ä:n suomalaisittain [æ], merkeistä piittaamatta [ɑ] vai ruotsalaisittain [e].

Onneksi Paolini on päähenkilöitä nimetessään päättänyt pysytellä perinteikkäämmissä aakkosissa. Lisäksi jokaisen kirjan takana on käännökset sekä haltia-, urgali- että kääpiökielisille lauseille ja sanoille, joten sinänsä haltiakielen käyttö ei haittaa.